Joillakin ihmisillä, kulki vieressä, perässä hahmoja, jotka olisivat sopineet paremmin niihin Tiinan mangoihin, joista hän niin kovasti piti. Toisinaan niitä näkyi myös talojen katoilla, parvekkeilla, seisoskelemassa koulun katoksen alla. Missä vain. Milloin vain.
Mutta aina kun niitä yritti katsoa uudelleen, ne katosivat. Ei voinut tietää, näkivätkö kaikki ne. Ei kehdannut ottaa koskaan puheeksi. Mutta silti, Aki oli usein miettinyt, mitä ne olivat.

"Lumoja"
"Lumoja?" hän toisti vierellään istuvan olennon sanat.
"Niin"
"Mitä lumot on?"

Hän oli menossa bussilla kotiin viikonlopuksi. Aki ei oikeistaan viihtynyt kotonaan, mutta oli pidettävä lupauksensa. Sitä paitsi äiti ja sisko varmasti ilahtuisivat kun näkisivät hänet.
"Henkiolentoja"
"Ai kuten kummitukset?"
"Ei."
"Vaan?"
"Kuten minä, mutta toiselta puolen."

Aki ei ollut koskaan liiemmin uskonut Jumalaan. Hän oli eronut kirkosta heti ollessaan kahdeksantoista ja oli rippikoulunkin käynyt vain saadakseen lahjoja. Silti hänestä tuntui, että nyt oltiin tekemisissä jonkinlaisen jeesustelun kanssa.
"Onko ne enkeleitä?"
"Ei. Ne ovat lumoja."
"Voisitko selittää tyhmälle."
"Ne ovat henkiä, jotka luovat, lumoavat, rakastavat."
"Mitä?"
"Maailmaa."

Hän ei vieläkään ymmärtänyt, muttei sanonut mitään. Hän ei uskaltanut. Nyt vasta poika suostui kääntämään katseensa vierellään istuvaan mieheen, johon muut matkustajat eivät kiinnittäneet huomiota. Tuo oli kuten ne, mutta ei siltikään.
"Mikä sinä olet?"
"Mana."
"Mikä se on?"
"Kuten lumo, mutta toiselta puolelta."
"Mitä varten toiselta puolelta."
"Kaiken on oltava tasapainossa."

Mies selitti omituisia, mutta ehkä hänellä oli aihetta siihen. Aki ei välittänyt. Kaikki selviäisi kyllä.
"Miksi olet täällä?"
"Tulin suojelemaan sinua."
"Miltä?"
"Lumoilta."
"Mitä ne minusta haluavat?"
"En voi kertoa - vielä."

Aki huokaisi ja pudisti päätään epäuskoisena.
"Mikä nimesi on?"
"Rune."

Kaikki selviäisi kyllä. Aki oli varma siitä.
"Olen Aki "
"Tiedän."